Chapter 49

Veisuunjohtajalle; koorahilaisten virsi.

Kuulkaa tämä, kaikki kansat, ottakaa korviinne, maailman asukkaat kaikki,

sekä alhaiset että ylhäiset, niin rikkaat kuin köyhät.

Minun suuni puhuu viisautta, minun sydämeni ajatus on ymmärrystä.

Minä kallistan korvani kuulemaan mietelauseita, minä selitän ongelmani kannelta soittaen.

Miksi minä pelkäisin pahoina päivinä, kun minun vainoojani vääryys piirittää minut?

He luottavat tavaroihinsa ja kerskaavat suuresta rikkaudestaan.

Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa.

Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta,

että hän saisi elää iankaikkisesti eikä kuolemaa näkisi.

Vaan hänen täytyy nähdä, että viisaat kuolevat, että tyhmät ja järjettömät myös hukkuvat ja jättävät toisille tavaransa.

He luulevat, että heidän huoneensa pysyvät iäti ja heidän asuntonsa polvesta polveen; he nimittävät maatiloja nimensä mukaan.

Mutta ihminen, mahtavinkaan, ei ole pysyväinen: hän on verrattava eläimiin, jotka hukkuvat.

Näin käy niiden, jotka itseensä luottavat, ja heidän perässään niiden, jotka mielistyvät heidän puheisiinsa. Sela.

Kuin lammaslauma heidät viedään tuonelaan, kuolema heitä kaitsee, jo huomenna oikeamieliset astuvat heidän ylitsensä; tuonela kalvaa heidän hahmoansa, eikä heillä ole asuntoa.

Mutta minun sieluni Jumala lunastaa tuonelan vallasta, sillä hän ottaa minut huomaansa. Sela.

Älä pelkää, jos joku rikastuu, jos hänen talonsa komeus karttuu.

Sillä kuollessaan ei hän ota mitään mukaansa, eikä hänen komeutensa astu alas hänen jäljessänsä.

Vaikka hän eläissänsä kiittää itseään siunatuksi, vaikka sinua ylistetään, kun vietät hyviä päiviä,

täytyy sinun mennä isiesi suvun tykö, jotka eivät ikinä enää valoa näe.

Ihminen, mahtavinkin, on ymmärrystä vailla, hän on verrattava eläimiin, jotka hukkuvat.